tiistai 24. lokakuuta 2017

Pedagogisia pohdintoja jauhomatojen kanssa


Tämä blogipostaus saa inspiraatiota menneiden vuosien FemPeda blogeissa vierailleista pehmoeläimistä ja sienistä, ja ylipäätään yllättävistä kumppaneista pedagogisissa pohdinnoissa. Jauhomato onnistui luikertelemaan tähän blogiin, koska FemPedassa puhuttiin pehmoeläimistä ja sienistä, mikä sai minut miettimään jauhomatokohtaamistani. Ja sattuipa sitten vielä niin että FemPedan lähitapaamisen jälkeen kävin Kiasmassa, jossa huomasin (taas) ihmetteleväni jauhomatoja (ARS17/ Aude Pariset/ greenhouses). Ja silloin päätin että, ok, jauhomadoista tulen kirjoittaman. Tai ei, en kirjoita jauhomadosta. Sittenkään. Vaan jaan oman pienen pedagogisesti merkittävän kohtaamisen (johon kyllä liittyy jauhomato) ja mietin. Mietin kovasti. Pedagogisia juttuja.

Jauhomato (joka tiedetään/tunnetaan – ainakin – ruokakaapin epätoivottuna vieraana, ruokana ja nykyään myös kyvystään muuttaa muovia biohajoavaksi jätteeksi) tuli ajatteluni kumppaniksi tahtomattaan PDC’16 konferenssin työpajassa, jossa tutkijakaksikko Lindström & Ståhl haastoivat pohtimaan eettisyyden ja vastuun tuottumista monilajisissa kohtaamisissa. Työpajan taustalla oli tutkimusprojekti ja erilaisia interventioita, joiden aikana oli jaettu "jauhomatokompostointipaketti-protoja" ihmisille hoivattavaksi ja huollettavaksi. Tavoitteena oli avata erilaisia näköaloja elämään muovin kanssa (tai ilman). Ja niin myös työpajassa rakensimme jauhomatokoteja, ja ihmettelimme eläviä ja ruuaksi paistettuja jauhomatoja.
'Plastic imaginaries: becoming response-able stakeholders' interactive workshop / Lindström & Ståhl / PDC'16 Århus, Denmark / Kuva: Suvi P.

Jauhomato ei makuaistimuksellisesta kiehtovuudestaan huolimatta tuottanut kuitenkaan vain kulinaristisia pohdintoja, eikä se myöskään muistuttanut vain Tyynenmeren jätepyörteestä, muovista, jätteestä. Niistäkin. Sillä että kohtaamme jauhomatoja ja erilaisia öttiäisiä on väliä – oppimiselle ja maailmassa olemiselle, kuten sanovat (ks. esim. Dumit 2014 Writing the Implosion- Teaching the World one Thing at a Time). Tavalliset asiat tekevät yhteyksiä näkyväksi. 

Näiden lisäksi syy miksi jauhomato kihisee ajattelussani - ja nyt tässä blogissa - on se, että aloin ymmärtämään jauhomadon kanssa jotain, joka oli sitä ennen ollut vain ja vaikea käsite. En siltä, siitä, sen kautta, vaan sen kanssa. Ja se on ajatus joka on vähintään yhtä kiehtova kuin muovia mutustava jauhomato itsessään. Niinpä tässä kirjoituksessa jauhomatoa voisi ajatella ennenkaikkea linkkinä tai avauksena feministisiin materialistisiin pedagogioihin (esim. Hinton & Treusch, eds., 2015; Teaching with Feminist Materialisms), jotka pohtivat muun muassa opetuksen materiaalisuutta ja affektiivisuutta: Mitä kaikkea/muuta opetukseen, luokkahuoneeseen, oppimiseen osallistuu? Jauhomadon kanssa jäin pitkäksi aikaa miettimään materiaalisen ja affektiivisen mahdollisuuksia opetuksessa, sillä se oli saanut yhtäkkiä puheen ja tekstin parissa liikkuvan opettamisen tuntuvan riittämättömältä. Eikä siinä post-itit ja kynäpaketti vielä paljon tuntuneet auttavan. 

Kuitenkin, (ehkäpä onneksi) opetukseni on vähäistä ja verkko-opetusta, sillä muuten olisin varmaankin jo kiikuttanut jauhomatopurkkeja luentosaliin. Lopputulos olisi luultavasti ollut yksi epäilemättä opettajan innostuksella ladattu, mutta loppuunastimiettimätön pedagoginen kokeilu, jonka opetusta tai oppimista tukeva potentiaali olisi jäänyt vähäiseen tai ollut vähintäänkin satunnainen. Eikä jauhomadoiltakaan olisi kukaan mitään kysynyt.

Joten, tämän blogipostin pointti ei ole jauhomato – kaikesta huolimatta. Tämän blogipostin pointti on pohdinta siitä, millä tavalla pedagogisilla kumppaneilla, kanssa-opettajilla jotka ovat enemmän-kuin-minä, on minulle ja opetukselleni väliä, ja millä tavalla minä niistä välitän. Ehkäpä jauhomato onnistui tekemään näkyväksi juuri sen. Opimme aina asioiden kanssa – joskin myös niistä, niiltä, niiden kautta – ja niistä huolimatta. Ja jokatapauksessa, onhan se 'enemmän-kuin' siellä ’luokkahuoneessa’ jo. Ja se tekee opettamisesta ja oppimisesta arvaamatonta. Tai oikeastaan, mitä se tekee opettamiselle ja oppimiselle?

- Suvi P. -

tiistai 17. lokakuuta 2017

Sensitiiviset ja tunteita herättävät tutkimuksen ja luennon aiheet



Työskentelen tutkimustiimissä, joka tekee tutkimusta pääsääntöisesti sensitiivisten teemojen parissa. Tiimissä tutkitaan muun muassa sukupuolittunutta/sukupuolistunutta (koulu)väkivaltaa sekä väkivallattomuuden ehtoja ja mahdollisuuksia, sekä sukupuolta ja valtaa lasten ja nuorten kaverisuhdekulttuureissa. Minä tutkin lasten, nuorten ja nuorten aikuisten kokemaa yksinäisyyttä. Opetamme myös kaikista näistä teemoista nais- ja sukupuolentutkimuksen oppiaineessa, sekä pidämme myös luentoja muille opiskelijaryhmille.  

Olen kokenut, että nämä aiheet ovat erittäin tärkeitä ja innostavia, mutta myös henkisesti raskaita aiheita tutkia. Jos muistelen väitöskirjaprojektiani jonka aineiston kanssa olen edelleen tiiviisti tekemisissä, erityisesti aineiston tuottamiseen, mutta myös analyysiin, ja tuloksista kertomiseen on liittynyt monenlaisia emotionaalisesti hankalia kohtia. Mainitakseni näistä muuttamia, tutkimushaastatteluja tehdessäni olin usein aika järkyttynyt haastateltavieni kertomasta ja kokemasta, ja jäin usein miettimään, olinko osannut lausua oikeat sanat oikeassa kohtaa, osasinko reagoida sopivalla tavalla, tai jäin pohtimaan, mikä ylipäätään on sopiva tapa reagoida. Useimmiten koin, että responssini oli jotenkin vaisu. En kuitenkaan saanut jälkikäteen negatiivista palautetta toiminnastani haastattelutilanteissa ja lähdin tilanteesta, eli useimmiten haastateltavan kotoa, hyvin ja myöskin kiitollisin mielin. Minulle myös jäi se tunne, että haastattelu oli sujunut haastateltavankin mielestä mukavasti. Siinä suhteessa ajattelen, että ehkä tilanteet sujuivat vähintäänkin kelvollisesti. 

Näihin haastattelutunnelmiin olen vuosien saatossa palannut säännöllisin väliajoin tutkimustyötä tehdessäni. Viimeisimpänä mielessäni on tilanne paria päivää ennen väitöstilaisuutta. Harjoittelin väitöstilaisuuteni lektiota parin kollegan kuunnellessa väitössalissa ja ääneni murtui, kun kerroin haastatteluprosessista. Tulimme kaikki siihen lopputulokseen, että olisi parempi, että en väitöstilaisuuden alussa joutuisi tunnemyrskyyn, ja pohdimme yhdessä keinoja, joilla tältä välttyisin. Ehkä se oli ihan oikea taktiikka siinä kohtaa. 

Entä sitten luentotilanteet tällaisten aiheiden parissa? Aihe saa kuulijat helposti keskittymään ja kuuntelemaan. Keskustelua syntyy helposti. Yllätyksekseni usein luennoilla olevat kertovat välillä hyvin omakohtaisiakin kokemuksia yksinäisyydestään ja ehkä vieläkin enemmän kokemastaan kouluväkivallasta. Omista parisuhdeongelmistakin on keskusteltu. Taas olen siinä tilanteessa, että pohdin, miten on syytä opettajana ja tutkijana reagoida, miten kommentoin, mitä vastaan? Emme ole kahdestaan salissa, vaan meitä on siellä pari- kolmekymmentä. Näistäkin tilanteista on tullut tunne itse tilanteessa, kuten myös jälkikäteen, että no olinkohan liian lattea ja toteava, jäiköhän asia nyt ilmaan roikkumaan, miltä opiskelijasta jäi tuntumaan kokemuksensa jakaminen? Miltä kuulijoista tuntuu luennon jälkeen? Jäävätkö asiat mieleen pyörimään, käsiteltiinkö niitä niin, ettei päällimmäinen tunne ole esimerkiksi toivottomuus? Toisaalta olen myös ajattelut, että luennolla oli varmaankin sen verran turvallinen tila, että kuulija halusi ja pystyi kertomaan omakohtaisia vaikeita kokemuksiaan meille kaikille. 

Päätän luennon aiheesta aina keskusteluun yksinäisyyden kokemuksen lieventämisen ja ennaltaehkäisyn mahdollisuuksista. Vaikean yksinäisyyden lievittäminen ja ennaltaehkäisy, ja kouluväkivallan kitkeminen ovat hyvin vaikeita ja monimutkaisia asioita joihin en tutkijana voi antaa yksiselitteisiä ”kikkoja”, mutta pyrin kyllä siihen, että viimeinen tunne ei ole suuri epätoivo, vaan vaikkapa päättäväisyys toimia.  

Olen keskustellut näistä asioista kollegojen kanssa, mutta kyllä varmaankin jonkinlainen virallisempi työnohjaus voisi olla paikallaan! Onkohan suomalaisissa yliopistoissa saatavilla tämän kaltaista tukea? Olisikohan feministisestä pedagogiikasta apua ja hyötyä näissä pohdinnoissani? Olen jälkimmäisen suhteen toiveikas ja uskon että kurssin jatkuessa näistä teemoista voidaan keskustella ja oppia uutta. 

-Anna-

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Hermostuneita pohdintoja luentosalin edestä

Mietiskelen yhä ja edelleen opettajan ruumiillisuutta, tai habitusta, ja sen yhteyttä asiantuntijuuteen ja auktoriteettiin. Sitä miten opettajuutta tehdään.

Ryhmäkeskusteluissamme on myöskin pohdittu sitä miten ja mistä auktoriteetti muodostuu, ja miten paljon siellä luentosalin edessä oikeastaan on tilaa liikkua ennen kuin tulee kyseenalaistaneeksi oman pätevyytensä opiskelijoiden silmissä. Tätä mietiskelin myös ennen viimeisintä luentoani – ja hieman sen aikanakin. 

Omassa habituksessani risteää kai monikin (akateemisia) normeja haastava seikka; lävistykset ja tatuoinnit eivät ole jokapäiväinen näky luentopöntön yksinäisemmällä puolella, ja tyylillisesti näytän muutenkin enemmän opiskelijalta kuin keskivertoluennoitsijalta. Tämän lisäksi olen toki myös näkyvästi, tai ainakin avoimesti, trans, käyttäen usein myös omia kokemuksiani esimerkkeinä käsitellyistä kysymyksistä. Kaikki nämä kytkeytyvät jollain tavoin siihen mikä nähdään uskottavana asiantuntijuutena ja auktoriteettina. Ne myös linkittyvät moniin relevantteihin intersektionaalisiin eroihin; ikään, sukupuoleen, luokkataustaan. Siihen kenellä on varaa ja positio tulla kohdatuksi vain oman alansa objektiivisena asiantuntijana. Näitä mietiskelin samalla kun valitsin kuitenkin sen hieman siistimmän kauluspaidan kotoa lähtiessäni.

En myöskään halunnut vain luennoida koko 90 minuuttia, joten pyrin herättelemään keskustelua opiskelijoiden kanssa. Pyysin heitä muun muassa pohtimaan eri kysymyksiä pienissä ryhmissä ja luennon alussa, tai sen rungoksi, teimme kollektiivisen mind mapin transtutkimukselle relevanteista tai opiskelijoita mietityttävistä termeistä ja käsitteistä. Pyrin siis myös käytökselläni vähentämään luentosalissa vallitsevaa hierarkiaa ja osallistamaan opiskelijoita aiheen pohtimiseen ja tiedon ja kokemusten jakamiseen. Lähestyin luentoa enemmänkin työpajana tai keskusteluna ihmisten kanssa, joilla varmasti on enemmän tietoa tietyistä aiheista kuin itselläni. Tulinko siis nollanneeksi loputkin jäljellä olevasta uskottavuudestani?

Sitten taas eikö ole feministisen pedagogiikan mukaista kyseenalaistaa tapoja, joilla auktoriteettia ja uskottavuutta luodaan? Ja etsiä erilaisia tapoja opettaa? Varsinkin tutkimusalalla, joka nimenomaan pyrkii tekemään näkyväksi ja purkamaan erilaisia valtahierarkioita ja normeja?

Muistan myös itse elävästi ne hetket, jolloin olen nähnyt samaistuttavia ihmisiä luentosalin edessä; olin itse asiassa jo graduni loppuvaiheessa kun istuin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa luentoa jonka piti transmaskuliininen (vieraileva) luennoitsija. Ja muistan myös sen toisen luennoitsijan, jolla oli iso näkyvä tatuointi. Ja kyllä, muistan myös noiden luentojen aiheet ja ajatukset, joita ne herättivät koskien omaa tutkimustani. Nuo hetket ovat nähdäkseni myös tärkeitä niin luentosalissa viihtymisen kuin oppimisenkin kannalta. Joten ehkäpä olin jollekulle salissa se ensimmäinen samaistuttava luennon pitäjä. Ja ehkä sillä oli yhtä paljon merkitystä kuin asioilla, joita käsittelimme? Tai sitten kukaan muu luentosalissa ei edes miettinyt asiaa kuin minä itse. Ehkä pohdiskelen näitä, sillä luentosalin edessä sitä on aivan uudella tavalla katseen alaisena – niin opettajana kuin omassa tapauksessani tietyn ryhmän edustajanakin. Yleensäkin käsittelen epävarmuuden ja epämukavuuden tunteita analysoimalla ne puhki. Tämä selittänee myös uravalintani...

Luca

tiistai 3. lokakuuta 2017

Ajatuksia luennoimisesta opettamisen tapana



Olen viettänyt syyskuun Irlannissa, Trinity College Dublinissa. Vaikka olen täällä vierailevana tutkijana eikä hommaani kuulu opettaminen, olen päässyt osalliseksi muutamista opetuksellisista tilanteista. On aina jännää nähdä, miten humanistisyhteiskuntatieteellinen opetus on loppupeleissä hyvin samanlaista kurssin sisällöistä, yliopistojärjestelmästä ja maasta riippumatta. Tätä vasten ihmettelen (jälkiviisaasti tietysti) omaa nihkeyttäni lähteä aikanaan vaihtariksi. Mutta jokainen omassa tahdissaan – niin kai sitä pitää ajatella.

Täällä(kin) opetus tapahtuu varsinkin kandivaiheessa pitkälti luennoimalla. Mutta merkittävä ero näyttää olevan se, että opetusta pitävät nimenomaan akateemisella urallaan pitkälle ehtineet, pääasiassa siis professorit. Ainakin Tampereen sosiaalitieteissä homma on jo vuosia tupannut menemään niin, että professorien työpanos menee gradujen ja väitöskirjojen ohjaamiseen. En väitä, että meillä kanditason opetuksen hoitaisivat uransa alussa olevat tai muuten kokemattomat opettajat. Ei. Meillä kandiopetusta antavat pääasiassa työhönsä täysillä paneutuvat ja asiansa tuntevat yliopisto-opettajat ja yliopistonlehtorit sekä tuntiopettavat tutkijat. Mutta emme kuitenkaan taida mahtaa mitään sille, että tittelit painaa. Kun tämä yhdistetään angloamerikkalaiseen kevyen sutjakkaaseen esiintymiseen – tiedättehän sen humoristisella sävyllä ilman papereita puhuvan ja luentosalin edessä ees taas ramppaavan puhujafiguurin – opiskelijajoukko vaikuttaa olevan haltioissaan. Luentosalista poistutaan fiiliksellä, että kamalasti tuli taas opittua, mutta ei ollut ollenkaan pitkäveteistä tai raskasta.

Seuraan kateellisena luennoivia kollegoja täällä. Mistä he kaivavat sen kaiken energian, jonka avulla luentosalissa heiluvat? Miksi he eivät kaipaa papereitaan? Miten he pystyvät luomaan luentosaliin innostuneen fiiliksen ja opiskelijoihin sellaisen kontaktin, että kysymyksiä satelee?

Mietin, koska tulee akateemisella urallani se aika, että uskallan ulos puhujapöntöstä, heittää muistiinpanoni kaivoon ja luottaa vain powerpointteihini, olla välittämättä luentoa tallentavista laitteista, ajatuskatkoista ja logiikan pettämisestä. Miksi en voisi antaa luennon syntyä vapaammin siinä hetkessä ja kunkin yleisön kanssa yhdessä, koska niinhän aina joka tapauksessa tapahtuu ja siihen kollegani täällä näyttävät pystyvän luottamaan? Mietin myös, vähentäisikö muistiinpanoista kieltäytyminen luennon valmistelemiseen liittyvää ahdistusta ja lievittäisikö pöntöstä irtautuminen sitä asiantuntijuuteen liittyvää epämukavuuden tunnetta, jota tuossa pömpelissä tönöttäminen minussa edelleen vuosien jälkeen aiheuttaa.

Väitän, etten ole ainoa, jolla on kokemusta siitä, ettei loppupeleissä tarvinnutkaan niitä hiellä väännettyjä muistiinpanoja, vaan luento rullasi omalla painollaan. Kun luennon kaari on etukäteen kunnolla läpiajateltu, tarina seuraa tätä kaarta, vaikka ei välttämättä siinä järjestyksessä kuin alun perin on suunnitellut. Kaari ei myöskään kärsi, vaikka välillä poikettaisiin sivupolulle opiskelijan kysymyksen seurauksena tai luennoitsijalle mieleen juolahtaneen jutun vuoksi.

En kaipaa luennoista karismaattisia show-tilaisuuksia, mutta jollakin tavalla nykyistä vuorovaikutteisempia ja positiivishenkisempiä kyllä. Olen kuitenkin umpikujassa miettiessäni, kuinka erityisesti tuo positiivinen innostus tuotetaan. Onko feministisestä pedagogiikasta tähän apuja?

hanna o.

Palautteen tyrannia ja lupaus

Yliopisto-opetuksessa on painotettu viime vuosina paljon opiskelijapalautteen merkitystä. Tämä on monella tapaa hyvä asia ja kannustaa k...