Ajatuksia luennoimisesta opettamisen tapana

Olen viettänyt syyskuun Irlannissa, Trinity College Dublinissa. Vaikka olen täällä vierailevana tutkijana eikä hommaani kuulu opettaminen, olen päässyt osalliseksi muutamista opetuksellisista tilanteista. On aina jännää nähdä, miten humanistisyhteiskuntatieteellinen opetus on loppupeleissä hyvin samanlaista kurssin sisällöistä, yliopistojärjestelmästä ja maasta riippumatta. Tätä vasten ihmettelen (jälkiviisaasti tietysti) omaa nihkeyttäni lähteä aikanaan vaihtariksi. Mutta jokainen omassa tahdissaan – niin kai sitä pitää ajatella.

Täällä(kin) opetus tapahtuu varsinkin kandivaiheessa pitkälti luennoimalla. Mutta merkittävä ero näyttää olevan se, että opetusta pitävät nimenomaan akateemisella urallaan pitkälle ehtineet, pääasiassa siis professorit. Ainakin Tampereen sosiaalitieteissä homma on jo vuosia tupannut menemään niin, että professorien työpanos menee gradujen ja väitöskirjojen ohjaamiseen. En väitä, että meillä kanditason opetuksen hoitaisivat uransa alussa olevat tai muuten kokemattomat opettajat. Ei. Meillä kandiopetusta antavat pääasiassa työhönsä täysillä paneutuvat ja asiansa tuntevat yliopisto-opettajat ja yliopistonlehtorit sekä tuntiopettavat tutkijat. Mutta emme kuitenkaan taida mahtaa mitään sille, että tittelit painaa. Kun tämä yhdistetään angloamerikkalaiseen kevyen sutjakkaaseen esiintymiseen – tiedättehän sen humoristisella sävyllä ilman papereita puhuvan ja luentosalin edessä ees taas ramppaavan puhujafiguurin – opiskelijajoukko vaikuttaa olevan haltioissaan. Luentosalista poistutaan fiiliksellä, että kamalasti tuli taas opittua, mutta ei ollut ollenkaan pitkäveteistä tai raskasta.

Seuraan kateellisena luennoivia kollegoja täällä. Mistä he kaivavat sen kaiken energian, jonka avulla luentosalissa heiluvat? Miksi he eivät kaipaa papereitaan? Miten he pystyvät luomaan luentosaliin innostuneen fiiliksen ja opiskelijoihin sellaisen kontaktin, että kysymyksiä satelee?

Mietin, koska tulee akateemisella urallani se aika, että uskallan ulos puhujapöntöstä, heittää muistiinpanoni kaivoon ja luottaa vain powerpointteihini, olla välittämättä luentoa tallentavista laitteista, ajatuskatkoista ja logiikan pettämisestä. Miksi en voisi antaa luennon syntyä vapaammin siinä hetkessä ja kunkin yleisön kanssa yhdessä, koska niinhän aina joka tapauksessa tapahtuu ja siihen kollegani täällä näyttävät pystyvän luottamaan? Mietin myös, vähentäisikö muistiinpanoista kieltäytyminen luennon valmistelemiseen liittyvää ahdistusta ja lievittäisikö pöntöstä irtautuminen sitä asiantuntijuuteen liittyvää epämukavuuden tunnetta, jota tuossa pömpelissä tönöttäminen minussa edelleen vuosien jälkeen aiheuttaa.

Väitän, etten ole ainoa, jolla on kokemusta siitä, ettei loppupeleissä tarvinnutkaan niitä hiellä väännettyjä muistiinpanoja, vaan luento rullasi omalla painollaan. Kun luennon kaari on etukäteen kunnolla läpiajateltu, tarina seuraa tätä kaarta, vaikka ei välttämättä siinä järjestyksessä kuin alun perin on suunnitellut. Kaari ei myöskään kärsi, vaikka välillä poikettaisiin sivupolulle opiskelijan kysymyksen seurauksena tai luennoitsijalle mieleen juolahtaneen jutun vuoksi.

En kaipaa luennoista karismaattisia show-tilaisuuksia, mutta jollakin tavalla nykyistä vuorovaikutteisempia ja positiivishenkisempiä kyllä. Olen kuitenkin umpikujassa miettiessäni, kuinka erityisesti tuo positiivinen innostus tuotetaan. Onko feministisestä pedagogiikasta tähän apuja?

hanna o.