Miten toimia (feministisenä) opettajana silloin, kun
opiskelija kertoo mielenterveyteen liittyvistä ongelmistaan ja niihin vedoten
pyytää lisäaikaa tai muita erityisjärjestelyjä opintojakson suorittamista varten?
Entä miten puhua opiskelijoiden kanssa opintoihin liittyvistä suorituspaineista
ja vaatimuksista holhoamatta ja yksilöllistämättä ongelmia liikaa? Näitä kysymyksiä
olen viime vuosina monet kerrat miettinyt, sillä mielenterveyteen liittyviä
yhteydenottoja tulee opettajalle nykyään kaikilla kursseilla, yleensä useampia.
Myös opetustilanteissa, etenkin seminaareissa, opiskelijat kertovat
stressistään, ajan puutteestaan ja jaksamattomuudestaan. Näyttäisi siltä, että
kovat suoriutumisen vaatimukset yhdistettynä epävarmuuteen omien kykyjen ja
voimien riittämisestä määrittävät keskeisesti sitä, miten opiskelijat
yliopistossa opiskelunsa kokevat. Näin on toki ollut ennenkin, mutta väittäisin, että syyt ovat
muuttuneet tai ainakin monipuolistuneet.
Eikä ihme. Opintoaikoja on yliopistoissa lyhennetty ja
tutkintoja virtaviivaistettu, julkinen keskustelu toistaa työkokemuksen ja
verkostojen hankkimisen tärkeyttä sekä kilpailua ja yrittäjämäistä olemisen
tapaa työmarkkinoiden lisäksi koko elämässä. Opiskelijat myös pelkäävät pitkien
opiskeluaikojen tekevän heistä vähemmän houkuttelevia potentiaalisten
työnantajien silmissä ja ovat ylipäätään huolissaan tulevasta markkina-arvostaan.
Yliopistojen huonosti hoidetut organisaatiouudistukset ovat aiheuttaneet paljon
turhaa sekaannusta ja epäselvyyttä. Taloudellinen epävarmuuskin kuuluu monen
opiskelijan elämään. Tämän lisäksi ja ohessa opiskeluajasta pitäisi pystyä
nauttimaan, olla jatkuvasti monella eri osa-alueella suorituskykyinen ja kaiken
huipuksi: olla onnellinen.
Strategisesti ajattelevan ja kyvykkään opiskelijuuden
ihanteeseen kietoutuu puhe opiskelijoiden mielenterveysongelmien kasvusta sekä
velvollisuus paremmin tunnistaa ja
ennaltaehkäistä omia ja kanssaihmisten mielenterveyden oireita. Jos
jaksamisessa tapahtuneita muutoksia selitetään totunnaisesti juuri
mielenterveyden kysymyksinä, lähdetään ratkaisujakin hakemaan tätä kautta. Saako
jatkuva puhe stressistä ja masennuksesta meidät tarkkailemaan itseämme ehkä liikaakin
ja tulkitsemaan ohimenevätkin oireilut merkiksi vakavammasta häiriöstä? Pitäisin
tärkeänä, ainakin opetustilanteessa, kääntää keskustelua edellä mainitsemiini
laajempiin yhteiskunnallisiin ja yliopistopoliittisiin muutoksiin, joihin me
sitten yksilötasolla reagoimme esimerkiksi ahdistumalla.
Yksittäisen, mielenterveyden ongelmiin vetoavan, opiskelijan
kohdalla olen kokenut velvollisuudekseni antaa kurssitehtävien suorituksiin
niin paljon joustoa, kuin se vain suinkin on ollut mahdollista, usein omien
aikataulujeni paukkumisen kustannuksella. Olen myös opetustilanteissa pyrkinyt
puhumaan kurssisuorituksista tavalla, joka sallisi opiskelijoiden asettaa
rimansa vähän matalammallekin. Nämä eivät kuitenkaan pidemmän päälle ole opettajan
kannalta kestäviä ratkaisuja, sillä akatemiassa työmäärä ei tule vähenemään
vuosien myötä, päinvastoin, ja opetusansiot eivät edelleenkään ole julkaisujen
veroinen meriitti. Ajattelen, että jossain määrin opettajan tehtävään kuuluu
yhteiskunnallisten ongelmien paikkailu, mutta mihin raja pitäisi vetää?
Tärkeää asiaa - jälleen kerran! Ja hyvä kysymys tuo, että mitä siitä seuraa jos erilaisia stressi- yms. oireita tulkitaan suoraviivaisesti vain mielenterveyden kehyksessä. Itselläni ei ainakaan ole mitään hajua millä tavalla ns. riviopiskelijat (siis poislukien opiskelijapolitiikassa tms. toimivat aktiivit) hahmottavat yliopistopolitiikan muutosten vaikutusta opiskeluympäristöönsä.
VastaaPoistaNuo joustamisen käytännöt kytkeytyy aika tavalla jo aiemmin täällä blogissa puheena olleeseen 'kenellä on varaa' -teemaan. Pitkällä (pätkä)työsopimuksella opettavan on helpommin mahdollista antaa joustoa kurssisuoritusten palauttamiseen kuin esimerkiksi tuntiopetusmääräyksellä opettavan. Olen törmännyt niihinkin tilanteisiin, joissa tuntiopettaja on ehtinyt siirtyä jo toisen yliopiston palvelukseen, mutta hoitaa edelleen tuntiopetuskurssinsa suorituksia edelliseen yliopistoon. Mietin, että kuinka moni opettajista on selittänyt kurssilaisilleen oman työsuhteensa laadun ja sen mitä se tarkoittaa esimerkiksi mahdollisuuksiin myöntää joustoja.
Huh huh, isoja asioita tässäkin bloggauksessa! Eikä yksinkertaisia vastauksia taida olla. Luulen että opiskelijoita helpottaa jo sen kuuleminen, että opettajakin on ihminen, että hänen kanssaan voi neuvotella tilanteista - joustavuutta toki täytyy löytyä tiettyyn rajaan asti. Mutta ei tietenkään loputtomasti. Opettajathan joutuvat hekin työskentelemään samojen yhä tiukentuvien reunaehtojen puitteissa, eikä voi olettaa, että työpaikan vaihduttua esimerkiksi ohjaa vuosikausia gradua edelliseen yliopistoonsa.
VastaaPoista